Seitsemäs kerta toden sanoo

Joo. Seitsemäs postaus! Ihmeellistä, eikös?

Melkein viikkopäivä blogilla ja tammikuun viimeinen samalla. Jännää sinänsä. Uudestavuodesta on jo kuukausi, vaikka tuntuu että se oli ihan vasta. Jotenkin masentaa ajatus siitä, että elämä menee nykyään niin nopeasti ohi vain. Aikaa on liian vähän ja tekemistä liian paljon. Ottaa välillä päähän, kun on aina kiire jonnekin.

Mutta ei niistä sen enempää. Tänään oli toiseksiviimeinen koe tällä koeviikolla! Se oli kemiaa, ja minusta tuntuu että se meni aika hyvin koska lunttasin luvallisesti vastauksia taulukkokirjasta! Hehe. Siellä oli joitain vastauksia ihan suoraan, eikä tarvinnut kuin kopioida koepaperiin ne. Mutta.. En odota seiskaa isompaa numeroa. Ei se niiin hyvin mennyt.

Idlattiin taas koululla porukoissa, ja koska opo ei osaa suunnitella asioita, se piti meille tänään vielä tunnin. Iloista! Käsittelimme ties monennenko kerran oppimistyylejä. Yläasteella ne käytiin 9238409234 kertaa, ja lukiossakin on käyty muutaman kerran samat asiat läpi... Ja vielä vaan jaksaa jankuttaa niistä!

No, ei se mitään. Semmoista se elämä on, kuten on useamman kertaa tullut todettua.

Piirsinpä tänään taas. Sain jopa jotain valmiiksssi.

Semmoinennnn.

Ja koska minulla ei ole oikeastaan mitään asiaa, päätä särkee mojovasti ja muutenkaan ei mikään toimi (ihmeen  laginen tämäkin vaihteeksi) niin lopetan tämän turhan höpäjämisen. Tämmöinen lyhyempi teksti tällä kertaa, mutta koittakaas selvitä.

Free for one (wednes)day

Jee! Tänään oli vapaapäivä!

Sain aamulla nukkua pitkään ja rauhoittua yksin kotona koko päivän. Luin kemiaa huomista varten. Käytin koiran pitkällä lenkillä tuiskussa ja tuulessa. Lunta satoi mukaisasti vaakatasossa - vai olikohan se räntää... En tiedä. Sitä tuli kuitenkin paljon, ja tein jopa lumityöt!

Ja... En oikeastaan ole saanut tänään aikaiseksi mitään. Sen takia en keksi nyt mitä kirjoittaisin... Lol. Tosin. Tämä päivä ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, koska olin yhteydessä ulkomaailmaan! Isä soitti Kiovasta! On tosi reilua, että toinen saa matkustella työkseen ties missä... Haluan mukaan! Haluan matkata jonnekin! Olisi hienoa käydä vaikka missä.

Lol. Because you're worth it... eikun mitä?

Tänään kuvataidekerholla sitten en saanutkaan maalata öljyväreillä, vaikka olinkin henkisesti valmistautunut jatkamaan suoraan sanottuna paskassa vaiheessa olevaa työtäni eteenpäin. Mutta ei, emme saaneet maalata sillä sinne oli tulossa viikonloppuna vauvanruokakurssi, ja jos olisimme maalanneet, niin tärpätti jota käytämme, olisi vielä viikonloppunakin haissut siellä. Semmoinen myrkyllinen aine, kaikissa olomuodoissaannn... Että niin.

Sen sijaan teimme joitain random kala-origami-laatikkoakvaario-koristejuttuja. Vaikka olin motivoitunut tekemään öljyvärityötä. Vitutti vähän, ja kaveri teki ihan hulluna sitä juttuaan, ja minä selasin sen kaksi tuntia tapettikirjoja koska ei kiinnostanut tehdä mitään... Ja esitin tietenkin tekeväni ja etsiväni ahkerasti! Lol.

Hyödytön postaus, mutta sellaista se elämäkin välillä on.

Tästä biisistä olen saanut päivän spiritit... Joo!

Aggressio

Hei tännekin tänään.

Otsikko puhuu hyvin tämän hetken fiiliksistä... Mutta niihin ei mennä nyt.

Päivä ensin. Alkoi mukavasti ruotsinkokeella, jes, johon olin tietenkin lukenut (köh köh). Ei tosin ollut vaikea koe, ja alkoi jossain vaiheessa jo epäilyttää että olenko ihan väärässä kielessä. En kuitenkaan osaa sanoa, miten se loppujenlopuksi meni. Sinne tuli huonoja vastauksia ja hyviä vastauksia ja niiden välimaastosta vastauksia. Eli kokeesta voi tulla mitä vainnnn...



da monstah © minä
Ja joo, sillä valuu kuolaa ~<3

Huomenna on vapaapäivä ja aion ottaa siitä kaiken ilon irti. Nautin tylsyydestä, lepään, unohdan koko ulkomaailman päiväksi. En aio liikkua kuin vasta illalla kuvataidekerholle. Ja pidän puhelimenkin varmaan kiinni koko päivän, tai sitten en muuten vain vastaa siihen, ellei tule erittäin tärkeä puhelu tai viesti. Että sellaiset suunnitelmat vapaalle!

Sitten... Ahdistus sentään. Rakas ihminen - jonka halusin pitää kaverina ja joka loukkaantui moisesta, koska halusi itse enemmän - vittuaa minulle ja aiheuttaa paskaa mieltä kaiken muun lisäksi. Olen pettynyt siihen ja sen toimintaan, koska esitin asian sille täysin asiallisesti ja lohduttaen, mutta ei. Se veti siitä herneen nenään ja nyt - tietäen että ahdistun ja tuskastun ja kärsin - se vittuilee ja kyselee "missä meni vikaan, mitä tein väärin?" jne...

Ette voi aavistaakaan kuinka hermojaraastavaa se on koeviikolla, kun ajatuksia ei muutenkaan saa irti mokomasta asiasta, ja joka helvetin ilta on samanlainen syyllisyydentuntoinen ja paskamainen! Se ihminen ei ajattele yhtään miltä minusta tuntuu, vaan jankkaa ja muistuttaa ja vittuaa koko ajan. Ahdistun vain enemmän ja enemmän kun se kyselee minulta kaikkea, miksi juttumme ei toiminut.

En vittu tiedä.

Mutta oli tässä päivässä jotain positiivistakin... Olin ihastuksen kanssa samoissa porukoissa ja olen ihan kusessa siihen. En tiedä miksi tai miten tai milloin annoin sen tapahtua, mutta olen ihan kusessa siihen ja sen ihanaan katseeseen. :l

Pffff.... Tiedän. Sekavaa. Mutta elämä on, varsinkin silloin kun ei tiedä mitä tuntee ja ketä kohtaan. On se epäreilua, ja ahdistus alkaa painaa päälle ja näkyä elämässä muutenkin. Hankalinta on koittaa selvitä ilman rakkaiden ihmisten huolestuttamista... *huokaus*

Mutta... Ensi kertaan sitten. Näkemisiinnn!

The koe- ja työpäivä

Heissan taas!

Päivä alkoi oikein mukavasti musiikinkokeella. Kokeessa oli yhteensä 46 kysymystä ja... eh. En osannut luonnollisestikaan vastata kaikkiin, mutta sain sen silti valmiiksi about puolessa tunnissa. Kysymyksiä oli laidasta laitaan, helposta vaikeaan kuten helpoimmasta päästä: "Kuinka monta viivaa nuottiviivastossa on?" ja vaikeimmasta: "Mikä on presto?" (Enkä vieläkään tiedä - ei kyllä kiinnostakaan.)

. . . No, sain huomata ettei helpoinkaan kysymys ollut kovin helppo joillekin. Olivat kuulema laittaneet ylläolevaan nuottiviivastokysymykseen vastauksia neljästä kahdeksaan. Olin vähän että "Whut oikeasti?!" Siis voiko se edes olla mahdollista...? No, ilmeisesti. Eräs kaveri vastasi prestokysymykseen, että "Italialainen ruoka" mikä kävi kyllä itselläkin mielessä, koska pesto on muistaakseni jonkin sortin italialainen salaattijuttu. Tai jotain sinnepäin.

Koe meni siis varsin vaihtelevasti ja kävelin sitten kivaisassa tuulessa ja tuiskussa 45 min matkan kotiin. Eikiva. Mutta olinpa ainakin ajoissa kotona, sillä ensimmäinen bussi kaupungista tännepäin olisi lähtenyt asemalta vasta muutaman tunnin päästä siitä, kun pääsin ulos koulusta. Pääsin kotiin nukkumaan päikkärit ja valmistauduin henkisesti illalla olevaan kerhonohjaajan toimeeni...

Viideltä alkoi kerho ja jee, teimme lasten kanssa lumiukkoja! Niistä tuli loppujenlopuksi ihan kivoja. Otin jopa pari kuvaa niistä, ja lapset olivat oikein innoissaan kun piirsin kissan. Kerhossa on tosiaan vain kolme lasta, koska se on pieneltä alueelta koottu pieni kerho. Aika turha, mutta saan siitä palkkaa, joten ei valittamista.

Siinä. Semmoisia lumiukkoja. Aika veikeitä, vai mitä?

Ja eipä tältä päivältä kai muuta. Nothing interesting happenedddd.... :| Joten vi ses!

Piin elämä ja muuta shaissea

Heissan taas!

Yöpostauksilla näköjään mennään.. Kun ei päivisin muka sitä aikaa ole.

Hmm. Kävin tänään katsomassa elokuvan. Piin elämä. Oli ihan siedettävä, joskin realistisuus kärsi huonosti animoiduilla eläimillä. Olin ensi kertaa sen leffateatterin siinä salissa, ja ensimmäinen ajatus mikä tuli mieleen saliin astuessa, oli se, että miten kummassa ne penkit nousivat niin jyrkästi! Mutta tilaa oli aika vähän, joten ymmärtäähän sen, jos valkokankaan pitää olla iso.

No, leffa oli siis mukaisa, mutta leffaseura - tai pikemminkin takana istuvat pari kymmenvuotiasta poikaa ja näiden äiti -  ei ollut maailman parasta. Sain suurimman osan elokuvasta nauttia ihanasta tunteesta, kun jompikumpi niistä rääpäleistä potki penkkini selkämystä, eikä voimia taidettu säästellä. En usko, että edes tajusi että se häiritsi minua, mutta koitin kyllä aika vihaisesti aika-ajoin mulkoilla taaksepäin.

Muita häiritseviä seikkoja oli mm. se, että ne kakarat kolisuttelivat limsapullojaan, rapistelivat karkkipussejaan, puhuivat ihan normaalilla äänellä ja toinen niistä kyseli kokoajan, että "Miksi se teki noin?" tai "Mitä tapahtui?" tai "Minne se katosi?" . . . Siis oikeasti. Joko se ei katsonut sitä leffaa tai sitten se halusi muuten vain häiritä. Tai sitten se ei malttanut katsoa hetkeä pidemmälle nähdäkseen, mitä oli käynyt. Viimeinen häiritsevä seikka oli hössöttävä äiti, joka kyseli kokoajan lapsosiltaan että "Oliko se liian raaka?" tai sanoi "Älkää katsoko, nyt on pelottava kohta!". Joo.

Teki parissa kohtaa mieli kääntyä ja sanoa suoraan, että turvat umpeen siellä, mutta en viitsinyt koska se kakaroiden äiti vaikutti jo valmiiksi aika kireältä. Mutta en tajunnut sen äidin logiikkaa. Mitä intoa on tuoda pari keskenkasvuista pygmiä katsomaan jotakin leffaa, joka on varmasti niiden mielestä tylsä, koska ne ei tajua siitä mitään? Onko mitään järkeä laittaa ne tylsistymään penkkiin, jotta ne voi tehdä kaikkea muuta kuin katsoa leffaa - esimerkiksi häiritä muita katselijoita? Joo'o, kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille naikkoselle.

Sitten! Piirsin tänään pitkästä aikaa! Kivaa vaihtelua kun sain jotain tehtyä!

Siinä on ValkeaaTaikaa -roolipelin hahmo Sinna. Kokeilin uutta turkitustyyliä ja vähän muutakin hauskaa. Mutta ei siitä sen enempää.

Ensi viikolla on koeviikko. Maanantaina musiikinkoe, tiistaina ruotsinkoe, keskiviikkona vapaata (onneksi), torstaina joko kemian- tai uskonnonkoe ja perjantaina joko uskonnon- tai kemiankoe. En muita kumminpäin ne oli.

Anygays. Minulta loppui nyt asia joten adios, 'til the next time!

The pointless second post ~

Helloww!

Minulla ei tällä hetkellä ole ihmeellisempää asiaa... Halusin vain jotain tekemistä, joten päätin päivitellä tätä uutta hienoa blogiani! Hyväjuttu, eikös?

Kävin tänään hiihtämässä! Oli kylmä, tuuli pirun kovaa ja matka oli ihan liian pitkä. Muistin siinä ensimmäisen sadan metrin aikana, miksi inhoan hiihtämistä, ja loput pari kilometriä voivottelin kipeitä jalkapohjia ja paskaa tuuria sään suhteen. Meinasin jokatoisella potkulla kaatua, mutta en oikeastaan kaatunut kertaakaan. Yllätyin siitä, mutta en usko että innostuin kovinkaan hiihtämisestä... Liikaa vikoja.

Säädin myös kivaisasti blogin ulkoasun kanssa, ja toivon että kestän tätä nykyistä nyt vähän aikaa. Ainakin siihen asti, että keksin blogille paremman aiheen. Jonkin kiinnostavan. Sitten muokkaan ulkoasunkin sen mukaiseksi. Hihih.

Ja koska minulla ei ole mitään muuta sanottavaa... Nauttikaas Stepasta ja heips taas!

The first post....

Aloitin bloggauksen. Kuten moni muukin on aloittanut, ja kirjoittanut ensimmäisen postauksensa, niin teen minäkin nytt.... En tosin tiedä mistä kirjoittaisin.

Elämä on ollut viime aikoina sekavaa. Paskaa on tullut joka suunnalta ja osa on jopa itse aiheutettua. Eniten vituttavat itsestä riippumattomat jutut, jotka menevät pieleen... Olen saanut uusia ystäviä, vanhat ovat kadonneet jonnekin ja muutama tärkeämpikin ihminen on lähtenyt nyt minun elämästäni... Eniten inhottaa se, miten minua vituttaa ja ahdistaa kaiken tämän keskellä.

Monilla ihmisillä on ongelmia, eikä minulla oman määritelmäni mukaan pitäisi olla mitään syytä valittaa, mutta silti tuntuu siltä että kaikki kasaantuu ja se pitää päivittäin purkaa jollekin - hyvälle ystävälle, päiväkirjaan, blogiin... minne vain. Kaikki ahdistus pitää kuitenkin purkaa, vaikka en edes tiedä mistä se tulee. Mistä ahdistukseni on peräisin? Ystävistä? Rakkaista lähipiirin ihmisista? Minusta itsestäni? En tiedä. Olenhan vain ihminen, ja vaikka minulla on oikeasti kaikki hyvin, pelkään silti elää ja heittäytyä. Se on ongelma!

Mistä päästäänkin luontevasti aiheeseen siitä, miksi kaikki on niin hankalaa? Joskus tuntuu, että kaikki kaatuu päälle ja mikään ei onnistu, ihmissuhteet menevät perseelleen ja menettää tärkeitä ihmisiä ilman kunnon syytä... En ymmärrä. Miksi näin pitää käydä? Olenko vain ansainnut kaiken tämän paskan? Onko ihmisellä jokin tietty määrä tai mitta elämässään, minkä verran sitä paskaa pitää tulla, ja sitten kun se on täynnä, voi elää elämänsä onnellisena loppuun asti? Paskalle ei nimittäin ainakaan vielä näy loppua.

Ero rakkaaseen ihmiseen ahdistaa ja vituttaa ja laittaa miettimään vakavia asioita. En ole innostunut mistään - en harrastuksista, kaverisuhteista, en enää oikeastaan enää tästä samasta tasapaksusta paskasta, mitä joka päivä joudun kokemaan. Elämä tuntuu merkityksettömältä ja tylsältä, typerältä. Onko tässä mitään ideaa enää? Sitten palaan taas siihen, että minulla on oikeasti kaikki hyvin, eikä mitään syytä valittaa. Minulla on rakas pikkusisko ja hyvät vanhemmat, kotoa jo pois muuttanut isosisko ja isoveli, joka on vielä intissä. Meillä on hyvä olla ja niin edelleen. Silti tuntuu että valittamista löytyy, ja siksi minua suututtaa, koska minulla ei oikeasti ole mitään syytä valittaa.

Maailma on täynnä ihmisiä, joilla on monta kertaa surkeammat olot kuin minulla. Miksi siis valittaisin? Siksi, että minua ärsyttää kaverin tapa kommentoida kaikkea? Siksi, että vittuunnun siitä kuinka en osaa hoitaa asioitani? Siksi, että pelkään elää? No, enpä tiedä.

Ja koska vuodatin ensimmäiseen postaukseen nyt syviä kysymyksiä omasta elämästäni, minua alkoi pelottaa. Uskallanko postata tämän? No uskallan.

Mutta päätän tähän nyt elämän syvistä kysymyksistä. Heipss!